Tarinoita
Huhtikuu 2011
Muutamia kuukausia sen jälkeen, kun olimme muuttaneet asumaan pienelle paikkakunnalle, valitin eräälle paikkakuntalaiselle ystävälleni sikäläisen kirjastonhoitajan huonoa yleisönpalvelua toivoen hänen välittävän tyytymättömyyteni asianosaiselle.
Kun seuraavan kerran menin kirjastoon, sen hoitaja oli varannut minulle pari uusinta menekkiteosta ja vaimolleni äskettäin ilmestyneen elämänkerran. Ja mikä parasta, hän näytti vilpittömästi ilahtuvan käynnistämme.
Myöhemmin kerroin tuosta hämmästyttävästä muutoksesta ystävälleni.
– Olet ilmeisesti puhunut kirjastonhoitajalle, että olimme tyytymättömiä hänen palveluunsa, vai kuinka?
– Ei, en ole. Totta puhuakseni – toivottavasti et pahastu – kerroin hänelle, että sinä ja vaimosi olitte olleet hämmästyneitä siitä, miten hienosti hän oli järjestänyt kirjastomme, ja että hän teidän mielestänne oli osoittanut erittäin hyvää makua uusien kirjojen valinnassa.
Joulukuu 2010
-Mestari, miksi tiedän niin vähän asioita, että minun ei tee mieli tehdä mitään? Minulle sanotaan, ettei minusta ole mihinkään, ettei minussa ole mitään hyvää, olen kuulemma kompelö ja koko lailla typerä. Miten voin tulla paremmaksi? Mitä voisin tehdä, että minua arvostettaisiin enemmän?
Mestari sanoi nuorukaiselle:”Olen hyvin pahoillani, poikani. En voi auttaa sinua, sillä minun on ensin ratkaistava oma ongelmani. Mutta ehkä sen jälkeen…” Pidettyään tauon mestari jatkoi:”Jos sinä suostuisit auttamaan minua, voisin ratkaista ongelmani nopeammin ja sen jälkeen voisin kenties auttaa sinua.” – Hi… hienoa, mestari, nuorukainen ankytti. Hänestä tuntui, ettei hänelle taaskaan annettu arvoa. Hänen tarpeitaan vain lykättiin tuonnemmaksi. -Mainiota, mestari jatkoi. Hän otti vasemman kätensä keskisormesta sormuksen ja antoi sen pojalle. Sitten hän lisäsi: -Ota ulkona oleva hevonen ja ratsasta markkinoille. Sinun on myytävä tämä sormus, sillä minulla on eräs velka maksettavana. Sinun on ehdottomasti saatava sormuksesta paras mahdollinen hinta, älä hyväksy vähempää kuin kultaraha. Mene ja palaa rahojen kanssa niin pian kuin voit.
Nuorukainen otti sormuksen ja lähti. Heti markkinoille saavuttuaan hän ryhtyi tarjoamaan sormusta kauppiaille. He katselivat poikaa kiinnostuneina, kunnes hän kertoi mitä sormuksesta tahtoi. Kun poika mainitsi kultarahan, jotkut nauroivat ja toiset käänsivät hänelle selkänsä. Vain yksi ikämies oli kyllin ystävällinen vaivautuakseen selittämään, että kultaraha oli liian kallis hinta yhdestä sormuksesta. Joku toinen taas olisi halunnut auttaa ja tarjosi pojalle maksuksi hopearahaa ja kuparirasiaa, mutta nuorukainen oli saanut ohjeen, jonka mukaan hän ei saanut hyväksyä vähempää kuin kultarahan. Siksi hän hylkäsi tarjouksen. Sitten hän tarjosi sormusta kaikille markkinoilla tapaamilleen ihmisille. Heitä oli yli sata. Hän lannistui epäonnistumisestaan, nousi hevosen selkään ja palasi takaisin. Nuorukainen olisi niin kovasti halunnut saada kultarahan voidakseen antaa sen mestarille ja vapautua tehtävästään. Niin hän olisi vihdoinkin voinut saada mestarin neuvoja ja apua.
Hän astui sisään mestarin taloon. -Mestari, hän sanoi. -Olen pahoillani. Sormuksesta ei voi saada niin paljoa kuin pyydätte. Olisin ehkä voinut saada kaksi tai kolme hopearahaa, mutta en usko pystyväni huijaamaan ketään sormuksen todellisesta arvosta. – Sanoit juuri jotakin hyvin tärkeää, nuori ystäväni, mestari vastasi hymyillen. -Meidän pitää ensin tietää sormuksen todellinen arvo. Nouse takaisin hevosesi selkään ja mene tapaamaan koruseppää. Kukapa voisi tietää asian paremmin kuin hän? Kerro hänelle, että tahdot myydä sormuksen, ja kysy häneltä, paljonko hän on valmis maksamaan sinulle. On nimittäin yhdentekevää, mitä hän tarjoaa: et myy sormusta. Tule sitten takaisin sormus mukanasi.
Nuorukainen lähti ratsastamaan. Koruseppä tarkasteli sormusta kynttilän valossa. Hän katsoi sitä suurennuslasillaan, punnitsi sitä ja sanoi sitten pojalle: – Poika, kerro mestarille, että jos hän tahtoo myydä sormuksen, en voi maksaa hänelle enempää kuin viisikymmentäkahdeksan kultarahaa. -Viisikymmentäkahdeksan kultarahaa? Nuorukainen huudahti. -Niin, koruseppä vastasi. -Tiedän, että jos saisin hieman aikaa, voisin hankkia hänelle suunnilleen seitsemänkymmentä kultarahaa, mutta jos myymisellä on kiire…
Nuorukainen juoksi liikuttuneena mestarin taloon ja kertoi hänelle mitä oli tapahtunut. -Katsohan, mestari sanoi kuunneltuaan poikaa. -Olet samanlainen kuin tämä sormus: arvokas ja ainutkertainen. Ja koska olet sellainen, vain todellinen asiantuntija pystyy arvioimaan sinun arvosi. Miksi elät kuvitellen, että kuka tahansa kykenee löytämään todellisen arvosi? Ja näin sanoessaan mestari työnsi sormuksen takaisin vasemman kätensä keskisormeen. Jorge Bucay: Kuuntele tämä tarina, Otava 2006
Marraskuu 2010
Oikeat Ihmiset sulkevat jokaisen kokemuksen kehän. Me emme jätä mitään rempalleen, niin kuin mutantit. Jos lähdet tiehesi ajatellen sydämessäsi pahaa jostakusta toisesta, eikä kehää suljeta, kaikki toistuu myöhemmin elämässäsi. Et kärsi vain kerran vaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes opit.
On hyvä tarkkailla tapahtumia, oppia niista ja tulla niistä viisaammiksi. On hyvä kiittää, tai kuten te sanoitte, siunata kokemusta ja jatkaa sitten rauhallisesti eteenpäin. Marlo Morgan: Viesti oikeiden ihmiset maailmasta. Otava 1995
Lokakuu 2010
Olipa kerran puunhakkaaja, joka ilmaantui tekemään töitä savotalle. Palkka oli hyvä ja työolosuhteet vielä paremmat, joten puunhakkaaja ajatteli saaneensa hyvän työpaikan.
Ensimmäisenä päivänä hän meni esittäytymään työnjohtajalle, joka antoi hänelle kirveen ja osoitti hänelle alueen metsästä. Mies meni innokkaana metsään kaatamaan puita. Yhden ainoan päivän aikana hän kaatoi kahdeksantoista puuta. – Onnittelen, sanoi työnjohtaja. – Jatka samaan malliin. Työnjohtajan sanojen innoittamana puunhakkaaja päätti parantaa suoritustaan seuraavana päivänä. Niinpä sinä iltana hän meni nukkumaan hyvin varhain.
Seuraavana aamuna hän heräsi kaikkia muita aikaisemmin ja meni metsään. Mutta vaikka hän teki töitä kaikella päättäväisyydellään, hän ei onnistunut kaatamaan viittätoista puuta enempää. – Olen varmaankin väsynyt, hän ajatteli. Ja päätti käydä nukkumaan auringon laskiessa.
Kun hän heräsi aamun sarastaessa, hän oli päättänyt rikkoa kahdeksantoista puun ennätyksensä. Sinä päivänä hän onnistui kaatamaan vain puolet eli yhdeksän puuta. Seuraavana päivänä hän kaatoi seitsemän puuta, sitten viisi ja viimeisenä päivänä koko ilta kului siihen, että hän yritti kaataa päivän toisen puun.
Puunhakkaaja oli huolissaan, mitä työnjohtaja sanoisi. Hän kertoi työnjohtajalle mitä oli tapahtunut ja vannoi ja vannoi että oli ponnistellut pyörtymiseen saakka. Työnjohtaja kysyi häneltä: ”Milloin teroitit viimeksi kirveesi?” – Teroitin? Ei minulla ole ollut aikaa teroittaa kirvestäni: minulla on ollut liian kiire kaataa puita. Jorge Bucay: Kuuntele tämä tarina, Otava 2006
Kuinka terävä on sinun kirveesi?
Syyskuu 2010
TAJUAMINEN
Herään aamulla.
Lähden kotoani.
Kadussa on kuoppa.
En huomaa sitä
ja putoan siihen.
Kun seuraavana päivänä
lähden kotoani,
unohdan että kadussa on kuoppa
ja putoan siihen taas.
Kolmantena päivänä
lähden kotoani ja yritän muistaa,
että kadussa on kuoppa.
En kuitenkaan
muista sitä,
ja putoan kuoppaan.
Neljäntenä päivänä
lähden kotoani ja yritän pitää mielessäni,
että kadussa on kuoppa.
Muistan sen,
mutta miettiessäni
en tule huomanneesi kaivoa: putoan kaivoon.
Viidentenä päivänä
lähden kotoani.
Muistan, että minun täytyy pitää mielessäni,
että kadussa on kuoppa
ja tie mutkittelee.
Näen kuopan ja mutkat,
mutta kun alan miettiä niitä,
putoan kuoppaan.
Kuudentena päivänä
lähden kotani.
Muistan kadussa olevan kuopan.
Kävellessäni etsin sitä katseellani.
Näen sen
yritän hypätä sen yli,
mutta putoan siihen.
Seitsemäntenä päivänä
lähden kotoani.
Näen kuopan.
Otan vauhtia
ja hyppään.
Kenkien kärjet hipaisevat toisen puolen reunaa,
mutta se ei riitä ja putoan kuoppaan.
Kahdeksantena päivänä
lähden kotoani,
näen kuopan,
otan vauhtia,
hyppään
ja pääsen toiselle puolelle!
Olen niin ylpeä onnistumisestani,
että alan hypellä ilosta…
ja kun hyppelen,
putoan taas kuoppaan.
Yhdeksäntenä päivänä
lähden kotoani,
näen kuopan,
otan vauhtia
hyppään sen yli
ja jatkan matkaani.
Kymmenentenä päivänä,
siis tänään,
tajuan, että on paljon kätevämpi
kulkea…
kadun toista puolta.
Jorge Bucay, Kuuntele tämä tarina, Otava 2007
Elokuu 2010
Tämän tarinan opettaja kertoi filosofille, joka tahtoi tietää, miksi älykkyys on valaistumisen este.”Lentokoneessa oli vain kolme matkustajaa: älykkö, partiopoika ja piispa. Moottoriin tuli vika ja lentäjä ilmoitti hyppäävänsä. Koneessa oli vain kolme laskuvarjoa, ja hän ottaisi niistä yhden. Muut saisivat itse päättää, ketkä heistä palastuisivat. Älykkö sanoi: ”Koska minä olen maalleni välttämätön, on itsestään selvää, että otan laskuvarjon.” Hän tarttui varjoon saman tien ja hyppäsi.
Piispa katsoi partiopoikaa ja sanoi: ”Poikaseni, olen elänyt jo pitkän elämän. Siksi minusta sinun pitäisi ottaa jäljellä oleva laskuvarjo. Minä olen valmis kuolemaan.” ”Ei se ole tarpeen, piispa”, poika sanoi. ”Täällä on kaksi laskuvarjoa. Älykkö hyppäsi juuri reppuni kanssa.” Opettaja lisäsi: ”Älykkyys ei tavallisesti jätä tilaa tietoisuudelle.” Anthony De Mello S. J., Tyhmyyden välähdyksiä, Gummerus Kirjapaino Oy 2006
Heinäkuu 2010
Uskommepa siihen elämänvalheeseen, että meillä ei ole aikaa tai siihen että meillä on runsaasti aikaa, aikatietoisuutemme muuttuminen johtaa uusiin priorisointeihin siinä, mitä teemme ja miten käytämme aikaamme. Täyteen kirjoitetun almanakan omistajan on pakko huomata, miten kaikki merkinnät ja huomautukset kumoavat toisensa ja miten hänen on priorisoitava ja lopulta tarkistettava priorisointejaankin. Mutta myös sen, joka haluaa kokea ajan vapauden, on priorisoitava ja jätettävä tekemättä, jotta hän saisi jotain aikaan. Jätettävä jotain tekemättä, jotta hän rohkenisi tehdä valintoja. Järjestettävä elämänsä sellaiseksi, että voi nauttia vapaan ajan ilmiöstä. Niin että on mahdollista ajatella ja tehdä uutta. Tämä vaatii aikaa ja tilaa ja sitä, että ympäristö osoittaa enemmän kunnioitusta ja häiritsee vähemmän. Ennen kaikkea sinun on lakattava häiritsemästä itseäsi ja kiellettävä näitä pieniä ilmiöitä hallitsemasta elämääsi.
Monen pallon pitäminen ilmassa ei suinkaan tarkoita sitä, että niitä kaikkia on pideltävä yhtä aikaa. Sinun on ehkä voitava rauhassa ottaa ne kiinni yksi kerrallaan. Sitten ne voivat joskus vaihdella nopeassakin tahdissa, mutta niitä ei saa tulla liian monta. Rajan paikka vaihtelee. Minä selviän erittäin monesta pallosta, mutta kun lisään joukkoon vielä yhden ja sen jäkeen toisen, vastaan tulee raja joka on melkein naurettavan selkeä. Jos ylitän sen, menetän pallojen hallinnan ja pudotan myös sen ainoan, josta yritän raivokkaasti pitää kiinni. Tämä on seurausta siitä, että ajatus ja toiminta vaativat sitä pitemmän ajan, mitä useampia palloja yritän hallita. 10 Ajatusta ajasta, Bodil Jönsson Kustannusosakeyhtiö Tammi 1999
Kesäkuu 2010
Valon Soturi tekee aina jotain epätavallista. Hän saattaa tanssia kadulla töihin mennessään, katsoa silmiin vierasta ihmistä ja puhua rakkaudesta ensi silmäyksellä, tai puolustaa aatetta joka voi tuntua naurettavalta. Valon Soturit sallivat itselleen tuollaisia päiviä. Hän ei pelkää itkeä menneitä tai iloita löytäessään jotain uutta.
Tuntiessaan hetken koittaneen hän heittää syrjään kaiken ja lähtee hartaasti uneksimaansa seikkailuun. Tajutessaan vastarintansa murtuvan hän jättää taistelun syyttämättä itseään muutamasta hulluudenpuuskasta.
Soturi ei yritä esittää päivästä toiseen roolia, jonka muut ovat hänelle valinneet.
Valon Soturi tuntee heikkoutensa. Mutta hän tuntee myös vahvuutensa. Jotkut toverit valittavat kaiken aikaa: ”Toisille tarjoutuu parempia tilaisuuksia kuin meille.” He saattavat olla oikeassa, mutta Soturi ei anna sellaisen lamauttaa itseään, hän pyrkii ottamaan kaiken hyödyn hyvistä puolistaan. Hän tietää, että gasellin voima on sen ketterissä jaloissa. Lokin voima on tarkkuudessa jolla se nappaa kalan. Hän on oppinut, että tiikeri ei pelkää hyeenaa, koska se tietää omat voimansa. Niinpä hän yrittää saada selville mihin hän voi turvata. Ja hän tarkistaa aiva varusteensa joita on kolme: usko, toivo ja rakkaus. Kun nuo kolme ovat mukana, hän ei epäröi jatkaa matkaa. Valon Soturin käsikirja, Paulo Coelho Bazar Kustannus Oy 2003
Toukokuu 2010
Suuri osa ihmisistä kantaa sisällään tyydyttämättömiä läheisyyden tarpeita. Useissa rakkauden kaipuu asuu raastavana kipuna, johon herää joka aamu ja johon nukahtaa joka ilta. Monen sisällä on kipeä kysymys elämän tarkoituksesta. Miksi pakotan itseni hereille joka aamu mennäkseni työhön, jota en ole itse valinnut ja jonka mielekyyttä olen epäillyt vuosikausia? Mitä varten elän? Kuka itse asiassa olen, syvimmiltäni? Miksi olen jatkuvasti huolissani ja murheellinen? Miksi pelkään tulevaisuutta, sairastumisa, köyhyyttä, kuolemaa? Miksi aika ei riitä mihinkään, minkä tahden tämä jatkuva kiire, ja mihin? Entä miksi tämä raastava yksinäisyys? Tommy Hellsten: Elämän paradoksit Kirjapaja Oy 2001
Olisiko aika löytää oma tarkoitus? Elää onnellisena, vahvana, odottavana ja kokea täyttymystä elämässä.
Huhtikuu 2010
Hyvään taisteluun me tarvitsemme apua. Me tarvitsemme ystäviä, ja kun he eivät ole lähellä, meidän on tehtävä yksinäisyydestä tärkein aseemme. Kaiken meitä ympäröivän on autettava meitä ottamaan tarvittavat askeleet kohti päämäärää. Kaiken on ilmaistava tahtoamme voittaa hyvä taistelu. Ellemme ymmärrä tarvitsevamme kaikkia ja kaikkea, meistä tulee ylimielisiä sotureita. Ja ylimielisyytemme tuo meille lopulta tappion, koska olemme niin varmoja itsestämme ettemme huomaa taistelukentän vaaroja. - Paulo Coelho Pyhiinvaellus
Etsijä
Tämä tarina kertoo miehestä, jota minun tekisi mieleni kutsua etsijäksi…
Etsijä etsii; ei välttämättä löydä. Hän ei myöskään välttämättä tiedä, mitä oikeastaan etsii. Yksinkertaisesti sanoen etsijä on henkilö, jolle elämä on etsimistä.
Eräänä päivänä etsijästä tuntui, että hänen pitäisi mennä Kammirin kaupunkiin. Hän oli oppinut suhtautumaan vakavasti sisältään salaperäisesti kumpuaviin tunteisiin. Niinpä hän keskeytti työnsä ja lähti.
Kuljettuaan kaksi päivää tomuisia teitä pitkin hän näki Kammirin pitkän matkan päästä. Vähän ennen kuin hän saapui kaupunkiin, hänen huomionsa kiinnittyi polun oikealla puolella olevaan kukkulaan. Se oli hämmästyttävän vehreä ja sen päällä kasvoi puita ja hurmaavia kukkia. Kasvien ympärillä lenteli lintuja. Kaiken lisäksi kukkulaa ympäröi pieni aita, joka oli rakennettu hohtavasta puusta.
Pronssiportti kutsui häntä menemään sisään. Äkkiä hän tunsi, miten kaupunki unohtui. Sen sijaan hänet valtasi halu jäädä hetkeksi lepäämään. Etsijä astui portista ja alkoi kävellä hitaasti valkoisten kivien seassa. Niitä oli siellä täällä puiden välissä. Hänen katseensa liiteli perhosten tavoin moniväristen paratiisin yksityiskohdasta yksityiskohtaan. Hänen silmänä olivat etsijän silmät. Ehkä juuri siksi hän huomasi, että eräässä kivessä oli tällainen kirjoitus:
Tager. Hän eli 8 vuotta, 6 kuukautta, 2 viikkoa ja 3 päivää.
Etsijä hätkähti hieman tajutessaan, ettei kivi ollut tavallinen kivi: se oli muistokivi. Hänestä oli tuskallista ajatella, että tänne oli haudattu pieni lapsi. Katsellessaan ympärilleen hän huomasi, että myös viereiseen kiveen oli kirjoitettu jotakin. Hän kumartui lukemaan. Kivessä luki:
Kalib. Hän eli 5 vuotta, 8 kuukautta ja 3 viikkoa.
Etsijä järkyttyi hirvittävästi. Tämä kaunis paikka oli hautausmaa. Joka ainoa kivi oli hautakivi. Etsijä ryhtyi lukemaan muistokiviä yksi toisensa jälkeen. Kaikkiin oli kirjoitettu samat asiat: nimi ja täsmällinen elinaika kuolinhetkellä. Kaikkein kammottavinta oli kuitenkin tajuta, että vanhimmaksi elänyt vainaja oli elänyt hädin tuskin yksitoista vuotta…
Sietämättömän tuskan täyttämänä etsijä istuutui ja alkoi itkeä.
Hautausmaan vartija kulki ohi ja tuli lähemmäs. Hetken hän katseli vaiti etsijän itkua ja kysyi sitten, itkikö tämä läheisen kuoleman takia.
– En minä siksi itke. Ei kukaan minun läheiseni ole kuollut, etsijä vastasi. Mutta mitä tässä kaupungissa oikein tapahtuu? Miksi tänne on haudattu näin paljon lapsia? Millainen hirvittävä kirous näitä ihmisiä oikein vainoaa? Mikä on pakottanut heidät rakentamaan hautausmaan lapsilleen?
Vanhus hymyili ja sanoi:
– Voitte rauhoittua, mitään kirousta ei ole. Meillä vain sattuu olemaan eräs vanha tapa. Antakaahan kun kerron…
”Kun lapsi täyttää yksitoista vuotta, hänen vanhempansa lahjoittavat hänelle tällaisen kaulaan ripustettavan muistikirjan. Perinteenämme on, että kun ihminen sen jälkeen nauttii kiihkeästi, hänen on avattava kirja ja merkittävä siihen:
Vasemmalle mistä nautti.
Oikealle miten kauan mielihyvä kesti.
Hän tutustui tyttöystäväänsä ja rakastui. Kuinka kauan kesti valtava intohimo, miten pitkään tuntemisen mielihyvä? Viikon? Kaksi viikkoa? Kolme ja puoli…?
Ja sitten: ensimmäisen suudelman nautinto, ensimmäisen suudelman ihmeellinen nautinto… Kauanko se kesi? Kestikö se kaksi päivää? Vai viikon? Miten pitkään kesti yhdyntä tai ensimmäisen lapsen syntymä…?
Entä ystävien häät?
Entä kaikkein odotetuin matka?
Entä tapaaminen kaukaisesta maasta palannen veljen kanssa?
Kauanko näistä asioista nauttiminen kesti?
Kestikö se tunteja? Vai päiviä?
Tapanamme on siis merkitä muistikirjaan jokainen hetki josta nautimme… Joka ainoa hetki.
Ja kun joku kuolee, tapanamme on avata hänen muistikirjansa.
ja laskea yhteen nautintojen aika.
Niin voimme kirjoittaa sen hänen haudalleen.
Meille se nimittäin
on ainoaa todella ELETTYÄ AIKAA.”
Kuuntele tämä tarina, Jorge Bucay, Otava 2007